Video: Hannu Makarainen via FreejamTV

Related sites:

http:/www.wikileaks.fi

http://effi.org

http://fifi.voima.fi

http://www.piraattipuolue.fi

http://www.kaapeli.fi/

Minna Knus-Galán, Eeva Simola, Hanna Nikkanen, Tuomo Pietiläinen, Heikki Hiilamo, Peik Johansson, Johan von Bonsdorff – nämä ovat tai olivat suomalaisia tutkivia journalisteja. Karl Kraus, joka miltei yksin julkaisi Die Fackel-lehteä Wienissä vuosina 1899-1936, kysyi: “Miten maailmaa hallitaan ja miten sodat syttyvät?” Hänkin on mielestäni esimerkki tutkivasta lehtimiehestä. Ja puolalainen Ryszard Kapucinski, mitä ovat hänen matkaraporttinsa Afrikasta elleivät tutkivaa journalismia?

Omistan kirjan, josta silloin tällöin luen jutun tai kaksi, nimittäin: Tell Me No Lies. Investigative Journalism and its Triumphs, toimittanut John Pilger (Vintage Boks 2005) – jossakin kirja-alessa en voinut vastustaa sen hankkimista.

Tutkivaa journalismia voi tarkastella kahdesta eri näkökulmasta. Ensinnäkin pitkälle edenneen työnjaon seurauksena. Journalismihan on sinänsä (viimeisten kahden vuosisadan aikana) paisunut valtavaksi taloudelliseksi bisnekseksi. Näin on sitten syntynyt monenlaisia sisällöntuottajia ja tajuntateollisuustyöläisiä, joista siis jotkut muistuttavat työssään hieman enemmän , toiset taas paljon vähemmän, tutkijoita tai salapoliiseja.

Toiseksi voidaan kiinnittää päähuomio journalistisen työn sisältöön, laatuun ja tuloksiin. Silloin tutkiviksi kutsutaan usein sellaisia toimittajia, jotka paljastavat korruptiota, väärinkäytöksiä,
epäoikeudenmukaisuutta ja riistoa. He siis tuottavat paljastuksia. Mutta ei määritelmä tähän pääty. Oliko Alexis de Tocqueville tutkiva journalisti välittäessään havaintojaan demokratiasta Amerikassa? Sosiologinen tai muukin tutkimus ja journalismi tuntuvat joissain tapauksissa olevan läheistä sukua toisilleen. Geoffrey Pleyersin uusi, laadukas maailman sosiaalifoorumiliikettä ja yleensä globalisaatiokriittisiä liikkeitä käsittelevä teos Alter-Globalization. Becoming Actors in the Global Age (Polity Press 2010) ansaitsee erityismaininnan. Se edustaa akateemista, tieteellistä yhteiskuntatutkimusta parhaimmillaan (esipuheessaan veteraanisosiologi Alain Touraine on tästä samaa mieltä). Sopii silti meditoida osallistuvien tutkijoiden ja asioihin tavallista perusteellisemmin kaivautuvien journalistien työtapojen yhtäläisyyksiä ja eroja. Paitsi että tunnen journalisteja, jotka eivät haluaisi myöntää osallistuvansa mihinkään sosiaalisen toimintaan tai liikkeeseen. Ja juuri tämä erossa pysyminen tuntuu olevan heidän pyhin sääntönsä. Ihmiset ovat ja olkoot niin erilaisia. Mohandas Gandhikin oli journalisti, tosin myös poliitikko. Mutta hänen kirjansa nimeke, The Story of My Experiments with Truth, tuo mieleen, että häntäkin olisi ehkä syytä pitää tutkivana journalistina.

Otsikon mukaan minun olisi pitänyt kirjoittaa luottamuksellisesta tiedosta ensin ja vasta sitten toisesta aiheesta. Ehkä järjestys muuttui siksi, että kysymys tiedon luottamuksellisuudesta on vaikeampi kuin tutkivan journalismin määritelmä.

Julkisuusperiaatteesta huolimatta tietoa on siis joskus syytä pitää salassa suurelta yleisöltä eli luottamuksellisena tietona. 1950-luvulla presidentti Paasikiven kerrotaan neuvotelleen neuvostojohtajien kanssa Porkkalan niemen palauttamisesta Suomelle. Vastavuoroisesti Suomi hyväksyisi Suomen ja NL:on Ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksen pidentämisen kahdeksikymmenksi vuodeksi eteenpäin. Kun NL sitten palautti Porkkalan v. 1956 monet tahot suuressa maailmassa ihmettelivät mistä neuvostojohtajien suopeus johtui – Paasikivi oli pitänyt YYA-sopimusta koskevan ehdon omana tietonaan tai ei ainakaan julkistanut sitä suurelle maailmalle. Jotkut (harvoiksi jääneet) tahot kuitenkin tajusivat asian oikean laidan.(1) Olisiko Paasikiven pitänyt julkisuusperiatteen nimissä tiedottaa myös tuosta YYA:ta koskevasta yksityiskohdasta? Mielestäni ei olisi.

Ei ole aivan helppoa selittää miksi julkisuusperiaatteeseen tulee joskus, tapauskohtaisesti, hyväksyä poikkeuksia. Sitä kutsutaan viisaudeksi.

Mutta se, että voi joskus olla viisasta pitää jotain poliittista ja siis yhteiskunnan kaikille jäsenille tärkeääkin tietoa toistaiseksi luottamuksellisena tietona, ei mielestäni puhu WikiLeaksia tai Julian Assangea tai Bradley Manningia vastaan. En ole myöskään havainnut merkkejä siitä, etteivätkö he ymmärtäisi luottamuksellisen tiedon luonnetta tai välttämättömyyttä tietyissä tapauksissa, tai että he olisivat suhtautuuneet siihen vastuuttomasti.

Onko Julian Assange tutkiva journalisti? Mielestäni on. Assangen ja muiden “Collateral Murder”-dokumenttielokuva on tutkivan journalismin tuote.

Opiskelijat ovat joskus parhaita tutkivia journalisteja. Aikaisemmin tänään tulin valt. yo. Jari Hanskan mainion reportaasin inspiroimana tehneeksi pari muistiinpanoa (2) yhdestä suomalaisen pörssimaailman kummajaisesta eli hallintarekisteristä (the book-entry system). Siinäkin on kysymys luottamuksellisista tiedoista ja erityisesti Mari Kiviniemen hallituksen politiikasta. Me olemme väittäneet tukevamme WikiLeaksia mutta tässä tapauksessa toivoisin WikiLeaksin tukevan meitä. Miksi ihmeessa pääministerimme ajaa uudistusta, joka merkitsee myös suomalaisten ja suomalaisten ministereiden veronkierron laillistetamista? Onko siitäkin asiasta kenties kaikessa hiljaisuudessa sovittu jonkin vieraan vallan kanssa?

Viitteet:

(1) Vrt. Lukacs, John: “Finland Vindicated”, Foreign Affairs, Fall 1992: “The Finns knew that their great eastern neighbor could be supersensitive and unpredictable, and that some of the most surprising Soviet actions were motivated by considerations never properly analyzed or perceived by the West. Thus, for example, the United States and the Western powers were surprised when in 1955 Khrushchev announced that the Soviets would return the Porkkala-Udd naval base to Finland. They did not know that one of the Russian reasons was Paasikivi’s confidential commitment that his successors would renew the 1948 Finnish-Soviet treaty for another twenty years”. Kts. myös Tuomioja, Erkki: “Paasikivi returned to Moscow”.

(2) Kts. allekirjoittaneen artikkeli “The Finnish book-entry register, or ‘ceterum censeo tributum commercii esse delendum’”, Spinelli’s Footsteps 6.4.2011.

Esim. amerikkalainen ammattiupseeri Shannon Beebe ja brittiläinen yliopistoprofessori Mary Kaldor käyttävät tätä käsitettä kirjassaan “The Ultimate Weapon Is No Weapon. Human Security and the New Rules of War and Peace” (N.Y. 2010).

Inhimillinen turvallisuus edellyttää julkisuusperiaatteen (offentlighetsprincipen; Freedom of Information) yleismaailmallista hyväksyntää. Tässä suhteessa se poikkeaa perinteisestä sotilaallisesta ja kansallisesta turvallisuudesta. Julkisuusperiaatteen ulottaminen kaikkiin maihin lienee täst’edes mahdollista, internetin laajan levinneisyyden vuoksi. Mutta internet on silti vain infrastruktuuri, jolle inhimillistä turvallisuutta voidaan rakentaa. WikiLeaksin toiminta osoittaa mielestäni oikeaa suuntaa tällaiselle rakennustyölle.

“…the military must operate in support of law and order and under rules of engagement that are more similar to those of police work than to the rules of armed combat”, toteavat Beebe & Kaldor, ja tähänkin olen taipuvainen yhtymään. Silloin kansalaiset tosin tarvitsevat paljon enemmän sentyyppistä tietoa ja dokumentaatiota, jota WikiLeaks tarjosi “Collateral Murder”-elokuvallaan. Elokuva kertoo amerikkalaisten sotilaiden siviileihin ja journalisteihin kohdistamasta tappavasta tulituksesta Bagdadissa, Irakissa. – Mikael Böök

Jokamiehenoikeus on Wikipedian mukaan Norjassa, Ruotsissa, Suomessa ja Islannissa vallitseva kansalaisen perinteinen oikeus  liikkua vapaasti, myös yksityisillä mailla. Jokamiehenoikeutta löytyy myös joistakin muista harvaan asutuista maista.

Oikeus vapaaseen liikkumiseen on metafora jonka kulttuurimme syöttää meille jo äidinmaidon kera. On vaikea torjua ajatusta ettemme intuitiivisesti tai alitajuisesti  soveltaisi tällaista voimakasta metaforaa  muihinkin maastoihin missä joudumme liikkumaan, kuten internettiin.

Wikileaksin olisi siis itse asiassa ehdottomasti pitänyt keksiä joku pohjoismainen nörtti. Kun sen nyt kuitenkin sattui keksimään (tai mitä Assange nyt tekikään ?) harvaan asutun Australian kansalainen niin vähintä mitä voimme tehdä on adoptoida ja tukea sen mahdollisimman tehokkasti. Infomaiseman jokamiehenoikeutena.

Bert

Rohkea toiminta herättää tietysti myös ankaraa vastustusta. WikiLeaks ja sen tunnetuin edustaja Julian Assange ovat joutuneet keskiaikaista noitavainoa muistuttavan kampanjan kohteeksi. Kampanjaan ovat kuuluneet mustamaalauksen lisäksi kyber-hyökkäykset sivustoja vastaan, pankki- ja luottotilien sulkeminen sekä tappouhkaukset.

Salaisen diplomatian aika on kuitenkin ohi. Demokraattisten kansalaisten eri puolilla maailmaa on järjestäydyttävä puolustamaan WikiLeaksin toimintaa ja kamppailemaan globaalin julkisuusperiaatteen puolesta. Myös Suomessa tarvitaan kansalaistoimikunta ajamaan uusia tuulia maailmanpolitiikkaan. Toimikuntaan voivat liittyä sekä yksilöt että järjestöt.

Katto-Meny voisi olla keskeinen aloitteentekijä asiassa ja osallistua aktiivisesti kansalaistoimikunnan perustamiseen ja sen tulevaan työhön. Kansalaistoimikunta on tarkoitus perustaa Suomeen sosiaalifoorumin yhteydessä huhtikuun ensimmäisenä viikonloppuna. Toivon tälle aloitteelle laajaa ja näkyvää tukea kaikilta mahdollisilta suunnilta!

Heikki Patomäki

Kansainvälinen toimittajajärjestö IFJ antoi 2. joulukuuta 2010
julkilausuman, jossa se asettui selkeästi, mutta ei kritiikittömästi
Julian Assangen ja Wikileaksin puolelle.

IFJ:n pääsihteeri Aidan White katsoi, ettei voida hyväksyä yrityksiä estää
ihmisten oikeutta saada tietoa. Wikileaks on tuonut julkisuuteen
yhteiskunnallisesti erittäin merkittävää tietoa, jonka salassapidolle ei
ole perusteita. Samalla IFJ tervehti Wikileaksin päätöstä antaa aineistot
ammattijournalistien arvioitavaksi. Viime aikojen vuodot ovat tulleet
julki The Guardianin, New York Timesin, Der Spiegelin, Le Monden ja El
Paisin kautta.

Wikileaks on tervetullut ilmiö julkisuudessa. Julian Assangen vaino ja
yritykset sulkea Wikileaks muistuttavat Kiinan ja Egyptin nettisensuuria.
Yhdysvaltain Society of Professional Journalists -järjestön puheenjohtaja
Hagit Limor on verrannut Assangen kohtelua katolisen kirkon keskiaikaisiin
noitavainoihin. Jos Assange olisi Yhdysvaltain kansalainen, hän istuisi
kalterien takana vankilassa, sillä maassa ei ole lakisääteistä
lähdesuojaa.

Suomessa on uuden sananvapauslain ansiosta vahva lähdesuoja. Korkeimman
oikeuden ratkaisu 2004:30 (Sonera-kirja) laajensi sitä. Suomen maabrändi
paranisi, jos Wikileaks ja Julian Assange kutsuttaisiin tänne edellyttäen
lakien ja eettisten ohjeiden noudattamista.

Jos valtiovalta ei ole aloitteellinen, yksityiset kansalaisjärjestöt,
kuten SJL, voisivat ryhtyä toimiin Assangen puolustamiseksi.

Jorma Mäntylä
YTT
yliopistotutkija

Sen sijaan WikiLeaks-järjestön suhteen tilanne on selkeä. Julian Assange
oleskeli Ruotsissa, koska oletti monen muun tavoin sikäläisen lähdesuojan
olevan maailman paras. Tosiasiassa Suomessa on verkkojulkaisemisessa
Ruotsia parempi lähdesuoja, mahdollisesti maailman paras. Ruotsin
lähdesuojasta säädetään painovapauslaissa vuodelta 1949, ja sitä on
paikkailtu 1976 ja 1991. Sikäli Ruotsin lähdesuoja on parempi kuin Suomen,
että se on julkaisijan velvollisuus, kun Suomessa se on oikeus. Suomessa
julkaisija saa salata tietolähteensä, ellei mahdollinen rangaistus ole yli
kuusi vuotta vankeutta. Käytännössä rajan ylittävät vain murha, tappo ja
maanpetos.

Ruotsin lähdesuojalain ongelma on vanhentuneisuus. Se koskee
eksplisiittisesti painokirjoituksia. Ruotsin korkeimman oikeuden jäsen
Göran Lambertz on vaatinut uutta modernit viestintätekniikat kattavaa
sananvapauslainsäädäntöä.

Suomessa tällainen laki on. Nimittäin vuonna 2004 voimaan astunut
sananvapauslaki 460/2003 koskee myös verkkojulkaisemista. Lain 16§ on
selvä. Soveltamisesta on lisäksi merkittävä korkeimman oikeuden
ennakkoratkaisu 2004:30 (diaari R2003/614) eli nimimerkki Pekka Pelottoman
kirja Minne hävisivät Soneran rahat? Ratkaisussa lähdesuoja ulotettiin
perinteisiä lehtiä, radiota ja televisiota laajemmalle. Art House
-kustantamon toimitusjohtaja Heikki Haavikko sai pitää salassa, kuka tai
ketkä olivat nimimerkin Pekka Peloton takana.
Uuden sananvapauslain sekä KKO:n ratkaisun perusteella Suomessa on Ruotsia
parempi lähdesuoja verkkojulkaisemisessa. Voi olla, että
verkkojulkaisemisen lähdesuoja Suomessa on maailman paras.
WikiLekasin kaltaiselle organisaatiolle Suomi olisi turvallisin
mahdollinen kotipaikka.

JORMA MÄNTYLÄ

Artikkeli ilmestyi hiukan lyhennettynä Voima -lehdessä 1/2011.

Enligt Huor fanns det före brottsåtalet för övrigt långtgående planer på ett Wikileakskontor i Stockholm, vilket motiverades med Sveriges starka lagar till skydd för press- och yttrandefrihet, plus serverföretag som PRQ och Bahnhof, kända för att inte vika sig för påtryckningar och hot.

Och det var svenskar som ren 2007 var med om att bygga upp och finansiera  Wikileaks digitala infrastruktur och säkerhetssystem, närmare bestämt folket bakom The Pirate Bay !  Wikileaks som ett Pirate Bay för stats- och företagshemligheter alltså !

Minusta näiden sivujen pääpaino / painopiste pitäisi olla itse Wikileaksin tukeminen, ei niinkään Assangen tukeminen, varsinkaan ennen kuin tuo syytös seksuaalisesta hyväksikäytöstä on selvitetty. On mahdollista että syyte on tekaistu, mutta on mahdollista myös ettei se ole.

Ja ellei kukaan sattunut huomaamaan, eilisessä kokouksessa naisten osuus oli 0 %. Jos ja kun Wikileaksin Suomen tukiryhmää kasataan niin mielestäni siinä prosessissa pitäisi soveltaa kiintiöintiperiaate; vähintään 40 % kummankin sukupuolen edustajia.

Bert

“Odotan Assange-juttuja. Realnewsin sivustolla oli Daniel Ellsbergin  haastattelu asiasta, kiinnostava.”

Yllä olevassa sitaatissa, joka on yksi ensimmäisistä reaktioista  tähän www-sivuun,  “Realnewsin sivusto” viittaa The Real News Network-televisiokanavaan, jota ehkä kannattaa silloin tällöin vilkaista esim.  sen vaihtoehtoisten WikiLeaks-tulkintojen vuoksi.  Daniel Ellsberg puolestaan tunnetaan huippusalaisten, Vietnamin sotaa koskevien  Pentagonin Papereiden paljastajana v. 1971. Hänkin joutui aikoinaan kovan ajojahdin kohteeksi mutta nykyään hänet  tunnustetaan jo yleisesti sankariksi.

Ellsberg on toistuvasti ilmoittanut kannattavansa Julian Assangea, Bradley Manningia ja WikiLeaksia, jotka hän kokee arvoisiksensa seuraajiksi.

“Oikeastihan emme halua tukea Assangea vaan WikiLeaksia.”

Siinä eräs toinen tätä sivua koskeva ensireaktio. Ja onhan se niin, että täytyy yrittää erottaa asiat ja henkilöt toisistaan.  Mutta WikiLeaksin kimppuun käydään Assangen kautta.   Siksi Assange pitää saada turvaan tänne Suomeen jotta voimme sen jälkeen kaikki yhdessä keskittyä WikiLeaksin kehittämiseen ja vahvistamiseen.

“So What?”

Mikään ei pysy lööpeissä kahta viikkoa kauemmin. Sitä paitsi … entä sitten? Ketä kiinnostaa? Mitä välii?

No. Olisikohan tässäkin (niinkuin piraattipuolueen tapauksessa) ehkä hieman myös kysymys eri sukupolvista? Paavo Lipposestahan jo tiedämme, että hän kuuluu So What-sukupolveen, tapahtui mitä tapahtui. Mutta otetaanpa toiseksi esimerkiksi vaikkapa Lipposen arkkirivaali Erkki Tuomioja.

Tuomioja hiihtää, Tuomioja kalastaa, mutta miten käy Tuomiojalta WikiLeaks?

Ei taida käydä. YLE:n selostuksessa Tuomioja sanoo, että kohdennettu salaisuuksien kaivelu ja paljastaminen edistää demokratiaa, mutta massavuoto ei. [Tuomiojasta] on selvää, että Wikileaks ei ole käynyt läpi kaikkia asiakirjoja ennen niiden julkaisua. Tuomiojan mukaan Wikileaks-vuoto voi kääntyä itseään vastaan.

Tämäkö on se kriittinen juttu, ettei WikiLeaks muka kohdenna paljastuksiaan? Mitä USA:n diplomaattiviesteihin tulee, “massavuoto”-sana viittaa muuten asiavirheeseen. WikiLeakshan ei ole paljastanut kuin murto-osaa USA:n lähetystöjen sisäisestä verkosta kaapatusta valtavasta aineistosta — ja senkin murto-osan WikiLeaks luovutti valtamedian läpikäytäväksi ennen sen julkaisemista.

Ei. Lipponen, Tuomioja ja niin monet muut näyttävät uskovan, että maailman meno, kansainväliset suhteet ja diplomatia mukaan luettuina, tulevat jatkumaan niin kuin tähän saakka. Että mikään ei tule muuttumaan, WikiLeaksista ja internetistä huolimatta. Ja ettei tieto enää oikeastaan merkitse yhtään mitään.

Collateral Murder. So what?

PS Assange: “the more secretive or unjust an organisation is, the more leaks induce fear and paranoia in its leadership and planning coterie. This must result in minimization of efficient internal communications mechanisms (an increase in cognitive ‘secrecy tax’) and consequent system-wide cognitive decline.” (kts. http://cryptome.org/0002/ja-conspiracies.pdf)