En ole tutkiva journalisti. En ainakaan kutsuisi itseäni sellaiseksi. Ehkä tämä selittää yllä olevan otsikon järjestyksen, sillä laittaisin luultavasti tutkivan journalismin ensimmäiseksi jos itse olisi sen edustaja.
Minna Knus-Galán, Eeva Simola, Hanna Nikkanen, Tuomo Pietiläinen, Heikki Hiilamo, Peik Johansson, Johan von Bonsdorff – nämä ovat tai olivat suomalaisia tutkivia journalisteja. Karl Kraus, joka miltei yksin julkaisi Die Fackel-lehteä Wienissä vuosina 1899-1936, kysyi: “Miten maailmaa hallitaan ja miten sodat syttyvät?” Hänkin on mielestäni esimerkki tutkivasta lehtimiehestä. Ja puolalainen Ryszard Kapucinski, mitä ovat hänen matkaraporttinsa Afrikasta elleivät tutkivaa journalismia?
Omistan kirjan, josta silloin tällöin luen jutun tai kaksi, nimittäin: Tell Me No Lies. Investigative Journalism and its Triumphs, toimittanut John Pilger (Vintage Boks 2005) – jossakin kirja-alessa en voinut vastustaa sen hankkimista.
Tutkivaa journalismia voi tarkastella kahdesta eri näkökulmasta. Ensinnäkin pitkälle edenneen työnjaon seurauksena. Journalismihan on sinänsä (viimeisten kahden vuosisadan aikana) paisunut valtavaksi taloudelliseksi bisnekseksi. Näin on sitten syntynyt monenlaisia sisällöntuottajia ja tajuntateollisuustyöläisiä, joista siis jotkut muistuttavat työssään hieman enemmän , toiset taas paljon vähemmän, tutkijoita tai salapoliiseja.
Toiseksi voidaan kiinnittää päähuomio journalistisen työn sisältöön, laatuun ja tuloksiin. Silloin tutkiviksi kutsutaan usein sellaisia toimittajia, jotka paljastavat korruptiota, väärinkäytöksiä,
epäoikeudenmukaisuutta ja riistoa. He siis tuottavat paljastuksia. Mutta ei määritelmä tähän pääty. Oliko Alexis de Tocqueville tutkiva journalisti välittäessään havaintojaan demokratiasta Amerikassa? Sosiologinen tai muukin tutkimus ja journalismi tuntuvat joissain tapauksissa olevan läheistä sukua toisilleen. Geoffrey Pleyersin uusi, laadukas maailman sosiaalifoorumiliikettä ja yleensä globalisaatiokriittisiä liikkeitä käsittelevä teos Alter-Globalization. Becoming Actors in the Global Age (Polity Press 2010) ansaitsee erityismaininnan. Se edustaa akateemista, tieteellistä yhteiskuntatutkimusta parhaimmillaan (esipuheessaan veteraanisosiologi Alain Touraine on tästä samaa mieltä). Sopii silti meditoida osallistuvien tutkijoiden ja asioihin tavallista perusteellisemmin kaivautuvien journalistien työtapojen yhtäläisyyksiä ja eroja. Paitsi että tunnen journalisteja, jotka eivät haluaisi myöntää osallistuvansa mihinkään sosiaalisen toimintaan tai liikkeeseen. Ja juuri tämä erossa pysyminen tuntuu olevan heidän pyhin sääntönsä. Ihmiset ovat ja olkoot niin erilaisia. Mohandas Gandhikin oli journalisti, tosin myös poliitikko. Mutta hänen kirjansa nimeke, The Story of My Experiments with Truth, tuo mieleen, että häntäkin olisi ehkä syytä pitää tutkivana journalistina.
Otsikon mukaan minun olisi pitänyt kirjoittaa luottamuksellisesta tiedosta ensin ja vasta sitten toisesta aiheesta. Ehkä järjestys muuttui siksi, että kysymys tiedon luottamuksellisuudesta on vaikeampi kuin tutkivan journalismin määritelmä.
Julkisuusperiaatteesta huolimatta tietoa on siis joskus syytä pitää salassa suurelta yleisöltä eli luottamuksellisena tietona. 1950-luvulla presidentti Paasikiven kerrotaan neuvotelleen neuvostojohtajien kanssa Porkkalan niemen palauttamisesta Suomelle. Vastavuoroisesti Suomi hyväksyisi Suomen ja NL:on Ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksen pidentämisen kahdeksikymmenksi vuodeksi eteenpäin. Kun NL sitten palautti Porkkalan v. 1956 monet tahot suuressa maailmassa ihmettelivät mistä neuvostojohtajien suopeus johtui – Paasikivi oli pitänyt YYA-sopimusta koskevan ehdon omana tietonaan tai ei ainakaan julkistanut sitä suurelle maailmalle. Jotkut (harvoiksi jääneet) tahot kuitenkin tajusivat asian oikean laidan.(1) Olisiko Paasikiven pitänyt julkisuusperiatteen nimissä tiedottaa myös tuosta YYA:ta koskevasta yksityiskohdasta? Mielestäni ei olisi.
Ei ole aivan helppoa selittää miksi julkisuusperiaatteeseen tulee joskus, tapauskohtaisesti, hyväksyä poikkeuksia. Sitä kutsutaan viisaudeksi.
Mutta se, että voi joskus olla viisasta pitää jotain poliittista ja siis yhteiskunnan kaikille jäsenille tärkeääkin tietoa toistaiseksi luottamuksellisena tietona, ei mielestäni puhu WikiLeaksia tai Julian Assangea tai Bradley Manningia vastaan. En ole myöskään havainnut merkkejä siitä, etteivätkö he ymmärtäisi luottamuksellisen tiedon luonnetta tai välttämättömyyttä tietyissä tapauksissa, tai että he olisivat suhtautuuneet siihen vastuuttomasti.
Onko Julian Assange tutkiva journalisti? Mielestäni on. Assangen ja muiden “Collateral Murder”-dokumenttielokuva on tutkivan journalismin tuote.
Opiskelijat ovat joskus parhaita tutkivia journalisteja. Aikaisemmin tänään tulin valt. yo. Jari Hanskan mainion reportaasin inspiroimana tehneeksi pari muistiinpanoa (2) yhdestä suomalaisen pörssimaailman kummajaisesta eli hallintarekisteristä (the book-entry system). Siinäkin on kysymys luottamuksellisista tiedoista ja erityisesti Mari Kiviniemen hallituksen politiikasta. Me olemme väittäneet tukevamme WikiLeaksia mutta tässä tapauksessa toivoisin WikiLeaksin tukevan meitä. Miksi ihmeessa pääministerimme ajaa uudistusta, joka merkitsee myös suomalaisten ja suomalaisten ministereiden veronkierron laillistetamista? Onko siitäkin asiasta kenties kaikessa hiljaisuudessa sovittu jonkin vieraan vallan kanssa?
Viitteet:
(1) Vrt. Lukacs, John: “Finland Vindicated”, Foreign Affairs, Fall 1992: “The Finns knew that their great eastern neighbor could be supersensitive and unpredictable, and that some of the most surprising Soviet actions were motivated by considerations never properly analyzed or perceived by the West. Thus, for example, the United States and the Western powers were surprised when in 1955 Khrushchev announced that the Soviets would return the Porkkala-Udd naval base to Finland. They did not know that one of the Russian reasons was Paasikivi’s confidential commitment that his successors would renew the 1948 Finnish-Soviet treaty for another twenty years”. Kts. myös Tuomioja, Erkki: “Paasikivi returned to Moscow”.
(2) Kts. allekirjoittaneen artikkeli “The Finnish book-entry register, or ‘ceterum censeo tributum commercii esse delendum’”, Spinelli’s Footsteps 6.4.2011.
